Olen aina ollut "luonnonlapsi". Ainakin jos mittarina toimii paljain jaloin - tai vaikkapahan kengät jalassa - metsässä juossut kilometrit. Meillä oli penskana tapana kesällä pikkuserkkuni kanssa rakennella esteratoja kesämökillemme metsään ja viuhtoa menemään kuin esteratsastusradalla konsanaan. Kävimme koko perhe kesämökkimme lähimaastoissa patikoimassa. Mummon mukana marjassa. Kerran mummon ja ukin luona mökillä ollessani juoksin (paljain jaloin, taas kerran) pitkin metsää ja polkaisin naulaiseen lautaan. Eipä meno hidastunut. Metsä tuntui siitä huolimatta turvalliselta paikalta. Ei pelottaneet eläimet, kuin korkeintaan pimeällä, kun piti mökillä hipsiä yöllä ulos huussiin. Luonto oli aina lähellä ja tärkeässä osassa. Niin se on edelleenkin, sinne vain jostain syystä tulee nykyään harvemmin lähdettyä. Nautin nykyään kovasti metsässä kävelystä - tapahtuipahan se hevosen selässä istuen tai omin jaloin. Metsässä on rauha ja sielulepää!
Kävimme muutama viikko takaperin lapsuudestani tutuissa maisemissa Jonkerissa, Kuhmon ja Lieksan rajalla. Päivä oli lämmin ja aurinkoinen, vajaan kuuden kilometrin rengasreitti kangasmetsä- ja järvimaisemissa taittui mukavasti. Ja ensi viikolla patikka herkkua lisää luvassa kun suuntaamme Rukalle kolmeksi yöksi! Tässä muutama kuva Jonkerista, kauniista metsämaisemista. Ps. Tällä kertaa minulla oli kylläkin kengät jalassa ;)
 |
| Kätkä hymyilee :) |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti